Katsoo ikkunasta ulos tyttö hyvin surullinen, joka on miettinyt päänsä puhki. Miksi on niin yksinäinen? Mitä vikaa hänessä on? Mutta vastausta tuo pieni tyttö oottaa saa.

On ilkeäksi haukuttu ja lyöty maahankin. On katsottu pahasti ja jätetty kaikesta pois,vaikka yrittää hän olla kaikkien kaveri.

Vanhemmilleen ikinä ei siitä puhuisi. Aina kaikki hyvin on ja sitten huokaisee. Vaan ei sen jälkeen suusta enää tulekkaan,sanaakaan.

Niin tuo pieni ihminen taas kouluun taapertaa. Kylän lapset kaikki ympäriltä kaikkoaa.

Koulussa saa tyttö olla itsekseen. Ohi kulkee muita, mutta niitä ei kiinnosta laisinkaan.

Kun pienokainen kotiin saapuu, nakkaa repun nurkkaansa, käpertyy hän sänkyynsä, ei muista laisinkaan, varmasti hän jollekkin se tärkein olla vois.

Miettii asioita, myös murheitaan. Kyynel poskelle jo tipahtaa. Miettii, kuinka onnellinen voisi olla hän, jos edes yhden ystävän voisi saada hän.

Hän nousee ylös, miettii, liian usein illat näin, päättyy yksinäisyyteen, itkuun ja turtuneisiin haaveisiin.

Aamulla äiti tyttöänsä herättämään käy, vaan kuinka onkaan ikiunessa tuo tyttö kaunokainen. Näin pienokainen päätti yksinäisen polkunsa. Miettii, että taivaassa on jotain paljon enemmän.

 

Muistakaa ihmiset, että kaverit ja ystävät eivät ole ikinä itsestäänselvyys. Olen hyvin otettu  ja onnellInen, että minulla on niin hyvät ja ihanat ystävät ja läheiset. Muistakaa, että voitte vaikuttaa myös toIsten ihmisten oloon, auttakaa yksinäisiä, olkaa kavereita toisillenne ja arvostakaa sitä mitä teillä on.